Tutkimuksen olosuhteet ovat jatkuvasti pinnalla tutkijoiden keskuudessa, esimerkiksi twitterissä. Viime aikoina asiaa on käsitelty myös valtamediassa, erityisesti resurssien leikkaamisen yhteydessä. Mutta minkälaiset olosuhteet olisivat hyvät tutkimukselle? Mitä tutkijat haluavat?
Ylläolevat kysymykset ovat tietenkin hurjan laajoja, enkä voi vastata muiden puolesta kuin omastani. Ihanteellisessa tilanteessa tieteen kannalta tutkijat saisivat niin paljon resursseja kuin haluavat ja vapauden tutkia mitä haluavat. Tämä väite toki sisältää jo ideologian: se olettaa että kaikki tutkimus on yhtä arvokasta, että kaikki tieto on arvokasta sinänsä.
Reaalimaailmassa rajoitteita aiheuttaa resurssien niukkuus ja tutkimusrahoitukselle asetetut tavoitteet. Kaikki tutkijat eivät voi saada kaikkea mitä haluavat ja rahoittajat, esim. valtiot, asettavat joskus todella tiukkoja vaatimuksia sille, mihin tutkimuksella pitää pyrkiä.
Tutkimusrahoituksen oikeudenmukaisesta jakamisesta on luonnollisesti paljon mielipiteitä. Nykyisellään monet rahoittajat seuraavat lotto-tyyliä (voittaja saa kaiken, useimmat ei mitään). Monien rahoitushakujen onnistumisprosentti on alle 10, joten reilusti suurin osa rahoituksen hakemiseen käytetystä ajasta menee hukkaan – ja on pois varsinaisen tutkimuksen tekemisestä. Parhaiden valitseminen monien hyvien joukosta on enemmän tai vähemmän mielivaltaista ja siksi kyseessä on ikään kuin arvonta kaikkien kelvollisten kesken. Onkin esitetty, että kaikkea ei pitäisi antaa satunnaiselle ”parhaalle” vaan rahat tulisi jakaa tasan kaikkien ”kelvollisten” kesken. Vaihtoehtoisesti rahat voisi jakaa kelvollisten kesken satunnaisessa järjestyksessä niin kauan kuin rahaa riittää, yrittämättä löytää parasta. Monien mielestä tämä olisi selvästi kannattavaa, sillä aikaa ja rahaa säästyisi sekä turhien hakemusten valmistelusta että hakemusten arvioinnista.
Ulkopuolelta asetettujen tavoitteiden vaikutuksesta tutkimukselle vallitsee laaja yksimielisyys. Todellisten läpimurtojen tekeminen vaatii vapaata ajattelua ja rentoutunutta mieltä, joka uskaltaa lähteä harhailemaan tuntemattomille poluille. Mikä tahansa ulkopuolelta (tai sisäpuolelta) asetettu tavoite rajoittaa luovuutta ja suuntaa ajattelua määrättyyn suuntaan. Lisäksi stressi heikentää luovuutta. Hyvissä olosuhteissa tutkija saa olla taiteilija, joka toteuttaa ideoitaan vapaasti ja tuottaa ennustamattomia, mutta tyypillisesti hyviä tuloksia. Huonoissa olosuhteissa tutkija seuraa ulkopuolisia määräyksiä, tuottaa niiden mukaisia tuloksia, mutta vailla luovuutta ja tunnetta. Tulosten suunta vastaa ennustuksia, mutta taso jää parhaasta.
Merkittävät tieteelliset läpimurrot syntyvät usein hieman sattumalta. Ei ehkä niin että sosiologi keksii yllättäen fuusiovoimalan tai matemaatikko täydellisen yhteiskuntajärjestyksen, mutta niin että suunnitellun projektin arvaamattomat tulokset johtavan merkittävän tiedon äärelle suunnilleen samasta aiheesta. Jotta näihin läpimurtomahdollisuuksiin voi tarttua, täytyy tutkijalla olla riittävä rahoitus ja uskallusta poiketa suunnitelmasta. Yksittäisen tutkijan rahoituksen tuplaaminen ei tuplaa satunnaisten läpimurtolöydösten mahdollisuutta. Siksi kannattaisikin jakaa mahdollisimman monelle riittävä rahoitus, jotta sattuma saadaan herkemmin kiinni. Ei siis yhdelle tutkijalle miljoonaa vaan kymmenelle tutkijalle 100 000, jolloin kymmenkertainen määrä tutkijoita hengailee oikealla suunnalla valmiina tarttumaan tilaisuuteen.
Toisaalta tutkimustakin on monenlaista. Näkemykseni heijastavat haavettani vapaasta tutkijuudesta. Toisille sopii enemmän ohjeita seuraava tutkijuus, jollaista käsittääkseni on tarjolla esimerkiksi yrityksissä. Tällaistakin tutkimusta tarvitaan ja se sopii monelle paremmin kuin ehkä vapaampi mutta epävarmempi akateeminen tukijuus. Akateemisen tutkijan ei kuitenkaan pitäisi olla alistettu yritysmaailman palvelijaksi tai poliitikkojen haaveiden toteuttajaksi.
Tukimuksen ohjailu ja laadun mittaaminen johtaa erilasten mittareiden luomiseen. Tutkijat kyllä osaavat pelata pelejä ja suunnata työtään mittareita hymyilyttävään suuntaan, mutta paineiden ja stressin kasvaessa luovuus rapistuu ja tulokset heikkenevät pitkällä aikavälillä. Mittareilla tutkijat saadaan keskittymään helppoihin, tylsiin, turvallisiin ja yllätyksettömiin projekteihin. Siksi parhaat tutkijat helposti siirtyvät sinne, missä epätarkoituksenmukaiset mittarit ja poliittinen ohjailu ei ahdista tutkimuksen tekemistä. Siksi suuret läpimurrot tehdään vapaudessa eikä ohjauksessa.
Tutkijat eivät tarvitse intressiryhmiä kertomaan heille mikä on tärkeää. Ainakin itselleni mahdollisuus tehdä hyvää on yksi keskeinen motivaatio työssäni, jos en uskoisi että työlläni on merkitystä etsisin vaihtoehtoja. Uskoakseni tämä pätee yleisesti.
Toisaalta näkemyksiini vaikuttaa se, että olen pitkään ollut aika kilpailullinen ja tiedostanut että tutkijana joutuu jatkuvasti mittareiden määrittämäksi. Niinpä oletan että mitattava tuottoisuus ei vähentyisi vaikka paineista ei koko ajan muistutettaisikaan. Jos kuvailemani ihannetilanne jatkuisi pitkään, niin ehkä tutkija laiskistuisi. Enpä tiedä.
Ainakin Bengt Holmström kertoo HS:n haastattelussa, että ”Pohjoismaat edustavat korkeaa koulutasoa, mutta yliopistot ovat olleet katastrofaalisia, koska siellä lähdetään siitä, että yliopistossa saa olla vapaa. Ajatellaan, että luovuus tulee vapaudesta. Se on se fundamentaalinen harhakäsitys. Luovuus syntyy haasteista, rajoituksista ja kysymyksistä.”
Mutta mitä haasteita tukijoiden halutaan ratkaisevan ja kuka ne asettaa? Minulle tärkeä haaste on esimerkiksi maailman ruokahuollon kestävyys. Haluan keskittyä sen ratkaisemiseen. En usko että on tarkoituksenmukaista että käytän luovuuttani ratkaistakseni haasteen ”Julkaise kuuluisassa tiedelehdessä”. Jos tiedettä halutaan ohjailla, kannattaa miettiä tarkkaan millä ”haasteilla, rajoituksilla ja kysymyksillä” sitä ohjaillaan.