Ehkä merkittävin anti viimeisimmästä konferenssistani, Evolution 2018 Montpellier, oli yleiskuvan saaminen evoluutiobiologian kentältä. Seuraamani esitelmät vaihtelivat puhtaan teoreettisesta täysin kokeelliseen ja kuvailevaan tutkimukseen, geeneistä ja molekyyleistä ekosysteemien toimintaan.
Montpellierissä järjestettiin kaikkien aikojen suurin evoluutiobiologian konferenssi. Neljän suuren järjestön yhteistapahtumaan osallistui 2700 tutkijaa, joista 800 piti esitelmän ja 1200 esitteli posterin. Tiivistelmiä esitelmä-/posterihakuun lähetettiin kaikkiaan 3600, joten tulijoita olisi ollut enemmän kuin mahtui. Suurten konferenssien tunnelma on toisinaan hyvin kaoottinen ja etenkin nuoren tutkijan on vaikea päättää mitä milloinkin tekisi. Sain vaikutelman että senioireilla oli paljon selvemmät sävelet: paljon tuttuja sieltä täältä joita tavata ja kyky/rohkeus valita mitä esitelmiä seuraa ja milloin pitää taukoa. Samanaikaisesti esitelmiä oli käynnissä aina 13, joten valittavaa tosiaan riitti. Kestävyys ei kuitenkaan riitä täysitehoiseen seuraamiseen aamusta iltaan, joten välillä oli pakko vain istuskella käytävillä lepuuttamassa aivoja.
Monet esitysten aiheista olivat yksityiskohdiltaan lähes käsittämättömiä minulle. Joskus jäin seuraamaan samaan auditorioon seuraavaa esitelmää, vaikka puheen otsikko ei antanut mitään käsitystä aiheesta. Osa näistä oli mahtavia ja opettavia tuokioita – välillä kannatti hypätä tyhjyyteen.
Monipuolisten esitelmien seuraaminen ja selvästi oman osaamisen ulkopuolelle kurkkaaminen auttaa hahmottamaan miten paljon kaikenlaista tutkimusta tehdään. (Vaikka kyseessä oli kuitenkin aika rajattu aihepiiri: evoluutio.) Ajattelen tätä eräänlaisena tieteellisenä yleissivistyksenä, joka johtaa parempaan käsitykseen omasta roolista ja asemasta kokonaiskuvassa. Vähän vastaavasti maantieteen oppiminen auttaa ymmärtämään missä ja millainen Suomi on suhteessa muuhun maailmaan.
Jos on rohkea, konferensseissa saa myös uusia kontakteja. Nautin ajan viettämisestä sellaisten ihmisten seurassa, joiden ajatusmaailmaa koen ymmärtäväni paremmin kuin keskimääräisen vastaantulijan, ja jotka kertovat intohimolla oudoista ihmeellisyyksistä joista en ole koskaan kuullutkaan. Löysin myös ”uusia” naapureita, teoreettisen biologian ryhmän, jonka kirjakerhoon ja ligrettolounaille aion liittyä. Huhut kertovat että jotkut näistä kontakteista saattavat tulevaisuudessa johtaa yhteistyöhön tai uusille poluille. Kukapa tietää.