Osallistuin viime viikon torstaina ja perjantaina Neuchatelissa konferenssiin, joka on järjestetään vuosittain Sveitsissä tutkimusta tekeville biologeille. Pidin konferenssissa esitelmän ensimmäisen väitöskirja-artikkelini tuloksista. Minä pidän konferensseista yleensä todella paljon. Tykkään niin esitellä omia tuloksia ja keskustella niistä kuin kuulla mitä muut tekevät.
Toisaalta jokaisessa konferenssissa tulee myös paljon esityksiä, jotka menevät aivan ohi. Luulen tämän johtuvan siitä, että tutkijalle oman aiheen merkitys on niin tuttu, että oivallusten riemu ja työn hienous kiteytyy kryptisiin kuvaajiin ja p-arvoihin, jotka putkahtavat esille tilastollisesta analyysistä. Kun tästä lähtökohdasta rakennetaan esitys yleisölle, joka EI tiedä ja ymmärrä tutkimusaiheen biologiaa ja merkitystä, niin kryptiset kuvaajat ja epäselvät tilastolliset yksityiskohdat ovat juuri sitä miltä kuulostaa. Sitäpaitsi havaitsin, että esitelmän sisältämien tilastollisten nippeleiden määrä korreloi vahvasti ylipitkään esitykseen ja epäkunnioittavaan ajan varastamiseen.
Pitäisi kyllä itsekin oppia puhumaan omasta aiheesta yksinkertaisesti: mitä se tarkoittaa käytännössä, mitä se tarkoittaa ”biologiaksi”.
Konferenssissa yhtenä kutsuttuna puhujana oli kuuluisa suomalainen ekologi Anna-Liisa Laine. Hän piti esitelmän Ahvenanmaan niittylaikkujen muodostamasta metapopulaatiosta sekä heinäratamon ja härmäsienen dynamiikasta. Pitkästä datasarjasta voidaan hyvin selvittää mitä tekijät vaikuttavat siihen selviääkö isäntäkasvin pikkupopulaatio seuraavaan kesään ja säilyykö myös taudin pikkupopulaatio. Joka talvi tauti katoaa useilta laikuilta ja ilmestyy monille uusille. Niittylaikkujen suuruus ja toisten laikkujen läheisyys selittävät taudin esiintymisen todennäköisyyttä suhteellisen hyvin. Tällä tutkimuksella on suoraan käyttöä esimerkiksi maatalouskasveja kiusaavien tautien ennustamisessa.
Toinen kutsuttu puhuja oli Klaus Zuberbühler, joka kertoi apinoiden kommunikaatiosta. Mielenkiintoisinta oli tietyn apinalajin varoitushuutojen toiminta. Sekä naarailla että uroksilla on varoitushuudot kotkia ja leopardeja varten ja kaikki nämä huudot eroavat toisistaan. Naaras huomaa kotkan (tai leopardin) se huutaa naaraan kotkavaroituksen (tai leopardi). Naaraat jatkavat varoituksen huutamista kunnes joku uros huutaa uroksen kotkavaroituksen, minkä jälkeen naaraat vaikenevat. Jos tutkijat soittivat nauhalta kotkan äänen ja perään uroksen kotkavaroituksen, naaraat eivät varoittaneet. Jos nauhalta soitettiin kotkan huuto ja uroon leopardivaroitus, naaraat ”korjasivat” huutamalla oman kotkavaroituksensa ja vaikenivat vasta, kun jokin uros vahvisti kotkavaroituksen. Jos nauhalta kuului kotkan äänen jälkeen naaraan kotkavaroitus, uroot vastasivat omalla kotkavaroituksellaan. Jos sen sijaan kotkan äänen perään soitetiin ”väärin” naaraan leopardivaroitus, uroot eivät ajatelleet itse, vaan toistivat typerinä oman leopardivaroituksensa, vaikka olivat kuulleet kotkan äänen nauhalta. Täysin sama kuvio toistui toisinkin päin, kun testattiin reagointia leopardin ääntelyyn. Vähän tulee mieleen yksi kaveri puutarhassa: ”Naaras jonka minulle annoit, sanoi tämän omenan olevan banaani”.
Toistai-iltana Nicolas Perrin piti Darwinin syntymäpäiväillallisella hulvattoman esityksen sukupuolen synnystä ja määräytymisestä. Länsimaissahan kaikki lähti pitkään siitä, että mies on tehty savesta ja nainen kyljyksestä. Kuitenkin 1500-luvulla tiedemies Andreas Vesalius teki mullistavan havainnon tutkiessaan luurankoja: miehillä ja naisilla on kuin onkin yhtä monta kylkiluuta! Tämä tietysti herätti kysymyksiä, joihin on tarjottu kirjavia vastausyrityksiä. Esimerkiksi tuoreehko kirja vuodelta 2013 esittää, että todellisuudessa Eeva tehtiin hieman alempana, jalkovälissä, sijainneesta luusta. Tämä selittäisi näppärästi sekä tuon muilla istukallisilla nisäkkäillä yleisen luun puuttumisen ihmiskoirailta että kylkiluiden määrän. Jos kuulostaa naurettavalta, niin sanon vain, että monikin meistä sortuu selittämään maailmaa omien kuvitelmiensa mukaisesti vastoin omia havaintojaan.
Perjaintan ensimmäinen yhteinen esitelmä oli Anna-Sapfo Malaspinaksen esitys ihmisen maailmanvalloituksesta. Afrikasta lähtenyt nykyihminen kohtasi useita muita ei-nykyihmisiä sekä risteytyi niiden kanssa. Esityksen milenekiintoisinta antia oli tutkimusryhmän toteuttama teatteriesitys koululaisille ja sen uskomattoman tehokas vaikutus lasten tietoihin. Esityksen jälkeen vanhojen valkopartaisten miesten osuus lasten tieteilijöistä piirtämissä kuvissa putosi dramaattisesti.
Konferenssin viimeinen yhteinen esitelmä oli todella inspiroiva puhe suojelubiologiasta otsikolla ”research for action”. Raphael Arlettaz’n mukaan suojelubiologiassa on keskitytty liikaa kuvailemaan tuhoja eikä esittämään ratkaisuja. On turmiollista, jos ratkaisuja globaaleihin ongelmiin ei esitetä tieteellisen tiedon perusteella ja mahdollisimman riippumattomista lähtökohdista, vaan esimerkiksi taloudellisten eturyhmien toimesta. Hänen mukaansa on välttämätöntä alkaa totettuuaa ekosysteemisuunnittelua, jossa tietoisilla pienilläkin muutoksilla parannetaan nykyisten yksipuolisten hyödynnettyjen ekosysteemien monipuolisuutta ja kestävyyttä. Alkuperäisluontoa ei enää ole niin paljon jäljellä että suojelutavoitteet voitaisiin saavuttaa tai kuudetta massasukupuuttoa vastustaa vaikka riittäisi halua suojella globaalisti kaikki koskemattomat alueet. Ja sitä haluakaan ei todellakaan riitä. Siksi pitää pyrkiä kompensoimaan jo tehtyä tuhoa lisäämällä vähän luontoa nykyisiin systeemeihin. Pieniä konkreettisia keinoja voisivat ollat ihan yksinkertaisesti villiniittylaikkjen jättäminen peltojen sekaan, jokien vapaan virtaamisen salliminen luonnollisessa uomassa, puiden istuttaminen laitumille yms. Nämä eivät missään tapauksessa vastaa rikkaudessaan alkuperäisluontoa, mutta vähänkin on parempi kuin ei mitään. Ja se vähä mitä tehdään täytyisi perustua tutkimukselle. Heidän ryhmässään oli mm. huomattu, että rehuniittyjen niittäminen vähän myöhemmin lisää lajirikkautta ja etenkin -runsautta valtavasti aiheuttamatta mainittavia tappioita maanomistajalle.
Suurin osa konferenssin esiintyjistä ei ollut kuuluisia professoreja vaan maisteri- tai tohtoriopiskelijoita. Minäkin pidin esitelmän automaattisesta kuva-analyysimenetelmästämme ja sain useita kiinnostuneita kommentteja menetelmän hyödyntämisestä laajemmin. Ehkäpä tulevaisuuden yhteistyökumppaneita. Twiittasin lähes kaikista seuraamistani esityksistä joten käy kurkkaamassa tilini ja hashtag #biology18. Kysy kommenteissa lisätietoa esityksistä, jos bongaat kiinnostavan aiheen noista twiiteistä.