Uudessa ryhmässä ja ihan uusien tutkimusaiheiden parissa aloittaminen ei ole käynyt kivuttomasti. Olen kokenut tiettyä innottomuutta ja flown puutetta töissä koko syksyn, muutamia välähdyksiä lukuunottamatta. Pari viikkoa sitten kävin taas tapaamassa vanhaa ryhmää erään ystävän väitöstilaisuuden yhteydessä ja entisten kollegoiden kanssa keskustellessa ymmärsin ehkä mistä on kyse. Kuulumisiani kertoessani huomasin aina palaavani samaan aiheeseen. ”Tuntuu kuin olisin kadottanut kaiken asiantuntemukseni.”
Väitöskirjaa tehdessäni luin ja opin paljon kasvitaudeista, erityisesti siitä yhdestä eli harmaalaikusta. Opin paljon omalle työlleni relevanttia: taudin leviämisestä, suotuisista olosuhteista, torjunta menetelmistä ym., mutta myös paljon kiinnostavaa siitä sivusta: molekyylibiologiaa, genetiikkaa, mikroskooppisia yksityiskohtia jne., ja lisäksi vielä paljon tutkimuskontekstia: kuka teki, mitä teki, milloin selvisi, kuka tutkii tällä hetkellä, kenen kanssa minulla synkkaa mukavasti, mihin kuulun, ketä minun työni kiinnostaa jne. jne. Koin siis olevani alan asiantuntija, ekspertti; koin kuuluvani joukkoon ja tiesin mikä minun paikkani siinä on. Ja sitten jätin kaiken tuon taakse ja hyppäsin tyhjyyteen.
Nyt minusta tuntuu kuin olisin aloittanut väitöskirjan tekemisen uudelleen, mutta tällä kertaa ilman omistautunutta ohjaajaa, ilman selkeää suunnitelmaa. Minun pitäisi siis itse selvittää mikä kiinnostaa minua, mikä saattaisi kiinnostaa myös muita tutkijoita, mikä olisi relevanttia, ja miten voisin tuon toteuttaa. Alku ei ole ollut kovin juhlavaa. Voidaan varmaan perustellusti sanoa että nyt olen sillä paljon puhutulla epämukavuusalueella. Toivottavasti se kannattaa – kuten lupaavat.
Positiivisia asioita toki on. Uudet(kin) työkaverini ovat mahtavia ihmisiä. Osaan tehdä tiedettä paremmin kuin väitöskirjaani aloittaessa: osaan lukea ja kirjoittaa paremmin, osaan suunnitella ajankäyttöäni (kun vain tekisin niin), tällaiset yleistpätevät taidot ovat siis jo hyvällä mallilla. Joulun alla aloin pikkuhiljaa saada luotua uudelleen myös tunnetta siitä että tiedän mitä olen tekemässä. Väitöskirjaprojektien viimeistely pitää edelleen yllä yhteyttä kasvitautien maailmaan – eli sinne mitä koen osaavani. Samoin tekevät vertaisarviointipyynnöt, koska ne perustuvat näytettyyn osaamiseen – ja näyttöä (julkaisuja) minulla on lähinnä kasvitaudeista. Kunhan saan aikaiseksi perehtyä vielä paremmin uuden alani – eli teoreettisen ekologian ja evoluutiobiologian – kirjallisuuteen tietyissä aiheissa, uskon että myös flow palaa. Tiedänhän olevani hyvä kiinnostumaan mistä tahansa ja siksi syytä optimismiin riittää. Pitkällä aikavälillä pitää toki vielä ratkaista mikä minua kiinnostaa riittävästi uran rakentamista ajatellen, miten ja millä biologian alalla yhdistän teoreettisen ja kokeellisen osaamiseni, mutta ne ratkeavat tulevaisuudessa.
Nyt nautin joululomasta ja tammikussa käyn oletettavasti kasvavalla innolla työhön. Hyvää lomaa, joulun aikaa ja erityisesti onnellista uutta vuosikymmentä kaikille!