Tutkijan uraan lähes elintärkeästi liittyvästä kansainvälisestä liikkuvuudesta puhutaan nykyään paljon. Liikkuvuuden katsotaan osoittavan kykyä sopeutua erilaisiin (tutkimus)ympäristöihin ja -ryhmiin sekä indikoivan globaalin tutkimuskentän ymmärryksen laajenemista ja monipuolisten taitojen oppimista. Liikkuvat tutkijat tuovat mukanaan uusia tuulia. Käsittelen tässä kuitenkin mahdollisia hyötyjä, jotka johtuvat liikkuvan tutkijan irtautumisesta sosiaalisista verkostoistaan.
Kesällä 2016 muutin perheeni kanssa pitkäaikaisesta kotikaupungistani Helsingistä vieraaseen maahan, jossa puhutaan outoa kieltä. Jouduin luopumaan päivittäisistä kontakteista lähimpien ystävien, hyvien opiskelukavereiden ja muiden tuttujen kanssa. Onneksi löysin uudesta työpaikasta pian useita ihania ihmisiä, jotka auttoivat sopeutumaan ja neuvoivat monissa käytännön asioissa. Työkaverini tulivat jopa 15:stä eri maasta. Tutustuimme myös suhteellisen pian muihin samalla alueella asuviin suomalaisiin mamuihin, mikä helpotti etenkin vaimoni arkea.
Työkulttuuri on täällä vähän erilainen kuin Suomessa. Työpäivät ovat pidempiä ja usein töiden jälkeen työkaverit käyvät istumassa iltaa rannoilla tai terasseilla. Myös viikonloppuisin harrastimme paljon: vaellusta, hiihtämistä, ravintoloita ym. Tämä kaikki sai minut pian tuntemaan oloni kotoisaksi ryhmässä.
Juttelin hetki sitten vastikään väitelleen ja uuteen työpaikkaan siirtyneen kollegani kanssa – hänen kokemuksensa on hyvin erilainen. Hän siirtyi pohjoismaiseen tutkimusinstituuttiin postdocia varten. Suurin osa ryhmäkavereista ja naapuriryhmistäkin on tieteellisesti ja maantieteellisesti kotoisin samasta kaupungista. Työn ja vapaa-ajan tasapainoa korostetaan enemmän, joten monet käyvät töissä 8-16/17 ja lähtevät sitten elämään vapaa-aikaansa ystävien/perheidensä kanssa. Myös paikallisen kielen käyttäminen töissä on yleistä, jolloin kieltä osaamaton jää usein paitsioon. Näistä johtuen ryhmäytyminen on ollut hitaampaa kuin täällä. Myös työkavereihin tutustuminen ”ilman labratakkia” on vaikeampaa, kun vapaa-aikaa ei vietetä yhdessä.
Näiden kokemusten vertaamisen perusteella väitän, että yksi suuri hyöty liikkuvuudesta on se, että liikkuva tutkija joutuu repimään itsensä irti tutuista turvaverkoista ja kiinteistä kuvioista. Liikkuva tutkija on turvaton – riippuvainen – tullessaan uuteen maahan tai kaupunkiin. Siksi liikkuvan tutkijan täytyy tukeutua enemmän työkavereihin. Kun vapaa-ajan viettoon ”ei ole muita vaihtoehtoja”, niin illanviettoihin ja viikonloppusuunnitelmiin tartutaan hanakammin. Tämä johtaa ”pakolliseen” ryhmäytymiseen, jonka tuloksena hyvässä tapauksessa on kiinteä ryhmähenki, työkavereiden syvällisempi tunteminen ja kaikinpuolinen auttaminen ja tukeminen sekä työssä että vapaa-ajalla.
Uskon että sama toimisi ilman liikkuvuuttakin: avun pyytäminen ja antaminen, läheisten tukeminen ja heihin turvautuminen johtaa lämpimään yhteisöllisyyteen, joka auttaa kaikkia yltämään parhaimpaansa.