Suuret konferenssit auttavat puhkomaan kuplia, joihin tutkija voi juuttua. Jos keskittyy vain oman erikoisalan tutkimukseen ja julkaisuihin, voi missata mahdollisesti relevanttia kehitystä muilta aloilta. Toisaalta kovin laajasti tutkimukseen perehtyminen on haastavaa, koska lukeminen vie aikaa. Houkutus keskittyä vain omaan erikoisalaan on suuri, koska se liittyy varmemmin omaan työhön. Siksi suurten konferenssien tarjoama helppo mahdollisuus kurkistaa ulos päin on erittäin arvokas.
On helpompaa istua kuuntelemassa puolella korvalla 15 minuutin esitelmää kuin yrittää lueskella satunnaisia artikkeleita. Esitelmää kuunnellessa voi aina sähköpostitella ja somettaa, jos ei kiinnosta, mutta keskittyä kuuntelemaan kun huomio herää. On helppoa altistaa itseään uusille ajatuksille, kun esimerkiksi kiinnostavan esitelmän jälkeen jää istuskelemaan myös seuraavan ajaksi, vaikka otsikosta ei ymmärtäisi hölkäsen pöläystä.
Evolution 2018 konferenssissa yksi palkitsevimpia hetkiä minulle oli, kun satuin seuraamaan esitelmää leviämisstrategioiden evoluution teoreettisesta mallintamisesta. Analyysin loppupäätelmä oli, että klonaalisten jälkeläisten on monesti kannattavaa jäädä emoyksilön lähelle, kun taas seksuaalisten jälkeläisten kannattaa levitä kauemmaksi. Intuitiivisesti tämä selittyy sillä, että jos emoyksilö on onnistunut lisääntymään olinpaikassaan, niin se paikka todennäköisesti sopii myös geneettisesti identtisille jälkeläisille. Kauempana sijaitsevista elinympäristöistä sen sijaan ei voi tietää, joten tutkimusmatkalle kannattaa lähettää monipuolisesti erilaisia jälkeläisiä toivoen, että joku niistä löytää sopivan paikan.
Täsmälleen näin toimii tutkimamme Zymoseptoria tritici -sieni eli harmaalaikku. Sen klonaaliset jälkeläiset, kuromaitiöt, ovat suurehkoja ja leviävät pääsääntöisesti sadeveden roiskeissa muutamia kymmeniä senttejä. Sen sijaan seksuaaliset koteloitiöt (huomaatteko, olen oppinut suomenkielisiä termejä?!) ovat pieniä ja leviävät tuulen mukana kymmenistä metreistä kilometreihin. Tämän voi kuvitella kannattavan luonnossa: kun tauti on iskenyt isäntäkasviin, sen kloonit kykenevät tarttumaan saman kasvin eri osiin tai vieressä kasvaviin isäntäkasvin klooneihin ja sisaruksiin. Sen sijaan riskialtiille lentomatkalle kohti uusia isäntäkasveja ei kannata lähettää vain yhdenlaisia jälkeläisiä – hajauttaminen vähentää riskejä ja nostaa ainakin yhden onnistumisen todennäköisyyttä.
Mikäli biologisia esimerkkejä teorian ennustukselle löytyy runsaasti, niillä voidaan perustella teorian uskottavuutta. Vielä vaikuttavampaa olisi löytää eliö, jolla olisi laaja jatkumo jälkeläisten monimuotoisuustyyppejä klonaalisesta täysin seksuaaliseen, ja havaita että keskimääräinen leviämismatka korreloi monimuotoisuuden kanssa. Hmm, ehkä vähän lennokasta.
Toinen kiinnostava idea tuli illanvietossa keskustellessamme sopeutumisesta. Koska tutkimuskohteemme tuottaa helposti miljardeja itiöitä, voidaan olettaa että jokainen mahdollinen mutaatio on tapahtunut ja tulee tapahtumaan suhteellisen usein (suunnilleen ääretön efektiivinen populaatiokoko). Niinpä taudin evoluutiota torjuntamenetelmiä vastaan ei välttämättä rajoita vaihtelun puute, vaan kilpailu. Valtavassa populaatiossa kilpailu elintilasta on suurta, jolloin satunnaiset hieman paremmat yksilöt useimmiten kuitenkin häviävät sattumalta. Toisaalta tämä tarkoittaa, että evoluutiota rajoittaa heikko valintapaine. Koska torjuntamenetelmämme ovat niin huonoja, emme kykene nujertamaan sopeutumatonta osaa tautipopulaatiosta ja vapauttamaan tilaa sopeutuneille.