”Tutkija” on hyvin epämääräinen (lue: monipuolinen) termi. Tutkijuuden merkitystä voikin määritellä hyvin monella tapaa. Avaan tässä postauksessa muutamia merkityksiä tuolle nimikkeelle.
Ensinnäkin jatko-opintoja eli tohtorikoulutusta sanotaan myös tutkijakoulutukseksi. Tohtori on virallisesti pätevä tekemään itsenäistä tutkimusta. Tohtorikoulutuksessa harjoitellaan tutkimuksen tekemistä kokeneemman tutkijan kiinteässä ohjauksessa. Kuitenkin myös tohtoriopintojen jälkeen ohjattu ”koulutus” jatkuu tyypillisellä akateemisella uralla postdoc-pestissä. Jos nyrkkisäännössä tohtorikoulutus opettaa tekemään tutkimusta niin postdoc-vaihe opettaa tekemään itsenäistä tutkimusta. Yleensä vasta muutaman postdoc-vuoden jälkeen tutkija pääsee kastiin, jota kutsutaan lyhenteellä ”PI” – principal investigaror, päätutkija, itsenäinen tutkija. PI on tutkimusyhteisön ”täysivaltainen” jäsen, jonka tunnistaa yleensä siitä, että hän hankkii itse rahoituksen tutkimukselleen ja päättää itse mitä tutkii. Hän ei siis tee suoraan toisten käskemiä projekteja vaan arvioi itse mitä haluaa tehdä ja mikä on mielekästä. Toki tällaista vuorovaikutusta on alemmillakin portailla, esimerkiksi minulla on ollut muutaman kuukauden ajan ohjattavana maisteriopiskelija, jonka tutkimusprojektin suunnittelusta ja ohjaamisesta olen vastannut lähes sataprosenttisesti.
Tutkijuus on työtehtäviä kuvaava määre. Tutkimustyötä tehdään jo ennen tohtoriutta, esimerkiksi minun työni on selvästi tutkimusta: selvitän ennen tuntemattomia tietoja maailman toiminnasta. Lisäksi tein tutkimusta jo maisteriopiskelijana, monien kandikin on jo pieni tutkimusprojekti. Ovatko hekin siis tutkijoita? ETH:lla joissain maisteriohjelmissa pääsisältö on kaksi kolmen kuukauden tutkimusprojektia (semester projekt) ja yksi kuuden kuukauden (master projekt). Yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa työskentelee tutkijan nimikkeellä myös maistereita, jotka eivät koskaan ole suorittaneet muodollista tohtorintutkintoa. Tutkijuus voi siis myös määräytyä tittelin perusteella. Aina titteli ei silti kerro tutkijuudesta vaikka niin voisi tittelistä kuvitella – esimerkiksi joidenkin kunniatohtoreiden kohdalla.
Paitsi yliopistoissa myös yrityksissä tehdään tutkimusta. Joissain yrityksissä tehdään ihan perinteistä akateemista tutkimusta, joka johtaa julkaistuihin tutkimusartikkeleihin. Monesti ainakin osa tutkimustuloksista jää yrityksen sisäiseen tietoon auttamaan yritystä tuottamaan arvonlisää asiakkaille. Monenlaiset tuotekehittelyn ja testaamisen muodot ovat hyvin lähellä perinteistä tutkimusta sekä työtehtävien että ajattelutavan kannalta. Ehkä erilliseksi tutkimuksen osa-alueeksi voisi erottaa tieteellisen tutkimuksen, jonka päätavoitteena pitäisi olla mahdollisimman täsmällisen ja puoluettoman tiedon tuottaminen vapaasti saataville.
Kuulin tekniikan alalla suuressa kansainvälisessä yhtiössä toimivalta ystävältä hauskan palikkamallin, joka kuvaa tutkimusketjua yhtiön näkökulmasta.
Yliopistot tutkivat asioita jotka saattavat tulla käyttöön ehkäpä 10-15 vuoden aikajänteellä, yhtiön tutkimuskeskus tutkii lupaavia projekteja jotka saattavat johtaa tuotteeseen alle kymmenessä vuodessa, yhtiön tuotekehittämö kehittää tuotteita jotka päätyvät asiakkaiden saataville 2-3 vuoden kuluessa ja lopulta myynnin ja toteutuksen henkilöstö viimeistelee tuotteita toimitettavaksi noin vuoden aikajänteellä.
Muodollisen määritelmän, kuvailevan määritelmän ja tittelin lisäksi ”tutkija” on myös ulkopuolelta annettu arvonimi tai leima. Joskus julkisuudessa tutkijoista keskustellaan jumalallisena auktoriteettina ja oletetaan tutkijoilla olevan vastaus kaikkiin kysymyksiin. Toisaalta joskus keskustelussa myös annetaan ymmärtää tutkijoiden olevan ilkeitä häiriköitä, jotka vääryyttä hipovan asiantuntijamaineensa avulla ajavat ideologisia tavoitteitaan faktoista välittämättä. Jos asiantuntijan näkemys törmää omien ideologisten tavoitteiden kanssa ja etenkin jos näiden tavoitteiden asia-argumentit ovat vähän turhan vähissä, saattaa päättäjä tai vaikuttajaa alkaa turhauttaa. ”Kaikenmaailmandosentit” ja ”adressitutkijat” tunkevat nenänsä ja mielipiteensä sinne, missä niitä ei kaivata. Näissä leimaamisissa olisi hyvä pitää kohtuus mukana sekä hyvässä että pahassa. Tutkija voi suhteellisen helposti olla alansa paras asiantuntija ja hänen näkemyksensä tarkin saatavilla oleva. Myös hänen yleiskuvansa alaltaan laajemmin on yleensä keskivertoa parempi. Koskaan hän ei kuitenkaan tiedä kaikkea edes omalta alaltaan edes kapeimman määritelmän mukaan. Myöskään hän ei ole kaikkien alojen asiantuntija eikä välttämättä tiedosta esimerkiksi monimutkaisten yhteiskunnallisten himmeleiden kaikkia vaikuttavia tekijöitä.
Minäkuvani kannalta merkittävin näistä määritelmistä on keskimmäinen, kuvaileva määritelmä. Teen työtäni tuottaakseni uutta tietoa, työni lopputulos ja tavoite on uusi tieto julkaistuna. Koen tekeväni yhtä vahvasti tutkimustyötä kuin vanhemmat kollegani esimerkiksi postdoc- tai PI-vaiheessa, vaikka vielä tarvitsenkin ohjausta. Siis kyllä, itselleni olen tutkija. Olenko sinulle, ehkä tämä blogi auttaa sinua päättämään. Olenko yhteiskunnalle – no, viimeistään tohtorintutkinnon jälkeen virallisesti.
Mitä tutkijuuden osia en käsitellyt? Kerro kommenteissa mitä ajattelet.