Tässä postauksessa teen jotain, joka on täysin vastoin tutkijoiden tyypillisiä toimintatapoja: julkaisen lupaavan uuden idean epävirallista kanavaa pitkin. Periaatteessa tämä mahdollistaa sen, että joku toinen tutkija nappaa ideani, osoittaa sen oikeaksi ja julkaisee sen vertaisarvioituna artikkelina. Tällöin tämä toinen tutkija saisi hyödyn ideastani ja minä jäisin nuolemaan näppejäni – ovathan vertaisarvioidut artikkelit ainut tunnustettu ja arvostettu tulos tutkijan työssä. Jos harkitset ideani kaappaamista, niin pyydän: älä tee niin, vaan ota minut mukaan projektiin.
Kasvitaudit luokitellaan monesti biotrofeihin ja nekrotrofeihin. Biotrofit tarvitsevat elävän isäntäkasvin, josta ne saavat energiaa ja ravinteita kasvuunsa. Jotkut biotrofit osaavat jopa pitää isäntänsä hengissä, vaikka normaalisti se jo alkaisi kuolla. Nekrotrofit sen sijaan tappavat isäntänsä ja käyttävät vasta kuollutta kasvustoa ravintonaan. Meidän tutkimuskohteemme, harmaalaikku, on ns. latentti nekrotrofi. ”Latentti” viittaa siihen, että sieni kykenee elämään ja piileskelemään isäntäkasvillaan huomattavan pitkään ennen kuin tappaa sen ravinnokseen. Z. triticin tapauksessa ainakin pari kolme viikkoa.
Kuolleen aineksen hyödytäjiä ja hajottajia kutsutaan saprotrofeiksi. Monet homeet esimerkiksi ovat saprotrofeja. Rajapinta nekrotrofin ja saprotrofin välillä on joskus vähän häilyvä, sillä nekrotrofien elämänkiertoon kuuluu luonnollisena osana saprotrofinen vaihe: kun isäntä on tapettu, siirrytään käyttämään kuollutta materiaalia ruuaksi.
Vehnäkasvuston alimmat lehdet ovat monesti kuolleita ja monien tautien ja hajottajien valtaamia. Kun lehti kuolee ja sen puolustusmekanismit sammuvat, se on vapaata riistaa nopeimmalle. Harmaalaikkua löytyy usein myös kuolleilta lehdiltä ja meillä heräsi kysymys: onko kaikki harmaalaikku kuolleilla lehdillä sellaista, joka iski lehteen sen eläessä vai voisiko tauti toisinaan ”tarttua” myös kuolleisiin lehtiin.
Teimme yksinkertaisen kokeen, jossa ruiskutimme vastustuskykyisen vehnälajikkeen päälle paljon itiöitä ja jäimme odottamaan mitä tapahtuu. Kuten oletimme, terveet lehdet eivät saaneet tartuntoja emmekä nähneet mitään oireita. Kuitenkin tutkiessamme kuolleita lehtiä tarkasti saimme viitteitä siitä, että tartunta olisi mahdollisesti onnistunut. Alustavien tulosten perusteella uskon että se on mahdollista.
Mikäli kuolleiden lehtien ”sairastumista” tapahtuu myös luonnossa, sillä voi olla valtava merkitys ymmärryksellemme taudin dynamiikasta. Kuolleilla lehdillä kasvin vastustuskyky ei enää toimi, joten kaikki tautilinjat ovat mahdollisia tartuttajia. Toisaalta myöskään ruiskutettavat torjunta-aineet eivät yllä kasvuston pohjaan saakka kovin tehokkaasti, joten alalehdille saattaa muodostua turvallinen tila, jossa geneettiset tai kemialliset torjuntamenetelmät eivät haittaa elostelua. Kuka tietää, ehkä valtaosa populaatiosta piileskeleekin siellä pohjalla ja havaitsemamme epidemia terveillä lehdillä on vain vähäistä ”ylivuotoa” tuosta turvatilasta. Jos resurssit sallivat, selvitän tätä tarkemmin joskus hamassa tulevaisuudessa.