Kuten pitkä kirjoitustauko ehkä antaa ymmärtää, viime kuukaudet ovat taas olleet hitusen harmaampia kuin edelliset. Jotenkin into lopahti aika äkkiä, mutta siihen on toisaalta selviä syitäkin. Puristin akatemiahakemuksen tekemiseksi aika kovaa muutaman viikon elo-syyskuussa ja kun hakemus lopulta lähti, olo oli tyhjä. Luomisen ja luopumisen tuskaa tai jotain. Varmaan saman tyyppinen ilmiö kuin vaikkapa joidenkin kirjailijoiden kuvaama maanis-depressiiviseltä kuulostava vaihtelu kirjan kirjoittamisen ja julkaisun jälkeisen ajan välillä. Olisi mukava saada vähän lisää tasapainoa työfiiliksiin.
Hakemuksen jättämisen jälkeen oli erittäin vaikeaa palata takaisin muiden projektien pariin. Tämä ilmiö on tuttu jo väitöskirja-ajalta, kun aina lomien jälkeen meni muutama päivä tai jopa viikko ennen kuin pääsi kunnolla kiinni hommiin. Mieluummin yritti tehdä jotain ”tuottavaa vitkuttelua”, ettei joutuisi avaamaan isoa sotkuista käsikirjoitusta tai kooditiedostoa, joihin uudelleen perehtyminen tuntuu ylivoimaiselta ennen kuin sen vain tekee. Projektien uudelleen avaamisen ongelma leimaa koko tätä vuotta. Kun fiilis on ollut vähän heikko ja pöhinä hukassa, niin tavoitteisiin menee pitkän aikaa. Olen yrittänyt keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, että pysyy pää mukana, mutta sen seurauksena muut asiat jäävät odottamaan pitkäksi aikaa. Ja tästä johtuen niihin palaaminen tuntuu aina vain vaikeammalta, mitä pidempään edellisestä kerrasta on. Toivottavasti huomaan tulevaisuudessa että tämän vuoden vaikeudet johtuivat lähinnä koronastressistä ja -muutoksista, eivätkä leimaa työskentelyäni koko uran ajan. Etätyöapatia on ainakin ollut ahkerasti läsnä kotitoimistossa.
Syyskuussa oli kuun lopun hakemusdeadlinen lisäksi myös toinen innostuksesta tyhjyyteen siirtävä tapahtuma. Osallistuin nimittäin kuun alussa elämäni ensimmäiseen triathlon-tapahtumaan, johon treenasin kovaa ja joka meni todellakin yllättävän hyvin. Oli aivan upeaa kilpailla ja vielä onnistua yli odotusten jokaisessa osalajissa. Tuska oli maaliin tullessa suunnaton, kuten kuvasta näkyy, mutta sitähän sieltä lähdettiin hakemaan.
Kisan jälkeen pidin viikon verran taukoa ja aloin sitten treenaamaan vielä vähän kovempaa kuin aiemmin, suunnitelmissa vitosen ja kympin ennätykset loppuvuoden aikana. Tähän soppaan päälle hakemuksen aiheuttama ulospuhallus ja muutama huonosti nukuttu yö putkeen, niin yllättäen eräänä päivänä lenkki tuntuikin kamalalta: sykkeet huiteli missä sattuu ja olo oli uupunut. Myös yön sykeseuranta paljasti että pumppu ei enää rauhoitukaan yön ajaksi kuten ennen. Yön sykkeet olivat jopa kymmenen lyöntiä korkeammalla kuin aiemmin. Diagnoosi oli aika helppo tehdä: alkava uupumus/ylirasitus/burn-out. Oli siis pakko jättää urheilu hetkeksi ja alkaa huolehtia levosta. Tämä aiheutti ymmärrettävästi vielä lisää stressiä ja huolta, kun joutui epäilemään omaa terveyttä ja pelkäämään onko vielä pahempaa edessä. Onneksi ei ollut, vaan muutaman viikon levon jälkeen olen käynyt taas kevyillä lenkeillä joka toinen päivä ja olo on ihan kohtuullinen. Kunto on luonnollisesti laskenut mutta mukavaa kun uskaltaa taas liikkua edes vähän ilman huolta.
Tämmöisiä ajatuksia siis pyörinyt viime viikkoina ja kuukausina, joten voit kuvitella että mieliala ei ole ollut aivan parhaasta päästä. Onneksi kuitenkin töiden ulkopuolella asiat ovat enimmäkseen hyvin, arki toimii ja elämä rullaa mukavasti. Lapsista on paljon iloa ja stressin aiheuttama hermoilujaksokin jäi jo vähän taakse, vaikka huonot toimintamallit tahtookin säännöllisesti puskea pintaan. Nyt olo on taas varovaisen toiveikas sekä töiden että urheilun suhteen; ehkä siitä johtuen sainkin aikaiseksi kirjoittaa blogiin. Mukavia asioita tapahtuu: uusia yhteistyökuvioita, uutta intoa ja uuden löytämisen riemua vanhoissakin työprojekteissa, kohta on joulu, ja viikon päästä meitä saattaa olla yksi enemmän. 😘
Pitäkäähän huoli itsestänne. Minäkin yritän.